Aamulla mamma oli intoa täynnä (se usein on). Tuskin iskä sai silmät auki, kun mamma käski laittaa saappaat jalkaan ja ulos. Olen kyllä nähnyt, kun mamma on ihan innoissaan lukenut kahta kirjaa "Hakukoira" ja "Etsintäkoira". Kuulin myös, kun mamma jutteli treeniryhmiin liittymisestä, mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan.
Mammalla on pakkomielle näyttää tyylikkäältä. Olemme jo yhdessä käyneet tarkoin läpi, mitä tarkoittaa tyylikkyys julkisella paikalla. On ihan älytön määrä asioita, joita se EI tarkoita. Se ei tarkoita oikeastaan mitään, mistä minä pidän. Hyppimistä kahden metrin korkeuteen, kaivautumista syvään lumihankeen, iloista ihmisten tervehtimistä, vielä riemukkaampaa muiden koirien tervehtimistä, oksien repimistä elävistä puista... Listaa voisi jatkaa loputtomiin.
No, minulle on nyt suurinpiirtein selvää, mitä se tarkoittaa tokotreeneissä. Mamma halusi varmistaa, että tyylikkyys onnistuu myös ulkotreeneissä. Niinpä siis iskä laittoi saappaat jalkaan ja mamma painui lähimetsään. "Mitä hel.....ttiä???" Hätähän minulle tuli, haukuin parkkipaikalla niin että metsä raikui ja taisin herättää naapurit siinä samassa. Painelin perään heti kun sain iskän tajuamaan, että nyt on hätätilanne. Menimme niin että metsä ryskyi; kun huomasin metsässä lenkkeilijän, lähdin vauhdilla perään: mamma! (no ok, oli vähän noloa). Mutta mamma löytyi lopulta ja antoi palautetta suorituksestani. Iskälle.
No iskä antoi flexin mamman kouraan ja sanoi: "Etsi itse paremmin jos osaat" ja lähti polkua pitkin piiloon. "Mitä hel.....ttiä???" Hätähän minulle tuli uudestaan, mikä ihmeen juttu tämä oikein on??? No istuin siinä kuin painekattila, kunnes mamma sanoi: "Etsi". Mitä olisitte itse tehnyt?
Minä lähdin matkaan kuin pyssyn suusta, innokkaasti, lujaa ja päättäväisesti. Unohdin vain yhden pikkujutun. Mamman. Se oli siellä liinan päässä ihan jähmettyneenä. Flexin hihna siis meni ja meni ja sitten lensi mamma kaaressa ja laskeutui maahan pää edellä. Kops.
No minähän olin ihan ihmeissäni, iskä katosi metsään ja mamma makaa maassa liikkumatta. Prioriteetit? Kuka pitää pelastaa ensin??? No palasin mamman luokse, joka kyllä osoitti elonmerkkejä nousemalla hitaasti pystyyn, mutta huojui hiljaa seistessään. Ja oli ihan hiljaa. Hieman huolestuin, sillä yleensä mamma on paljon eläväisempi.
Löysimme iskän ja palasimme kotiin. Mamma ei sanonut mitään.
Minulla on hieman ikävä tunne, että tämä ei jää tähän, jotain meni pieleen mamman mielestä. Olisikohan se taas se innokkuus, joka jotenkin kohdentui väärin? Ei tainnut olla ihan mamman ajattelema tyylikäs suoritus, jonka haluaisi toistaa julkisella paikalla ryhmän nähden. Minulle jäi kyllä vähän epäselväksi, mitä siellä metsässä piti tehdä... Mutta mamman tuntien, eiköhän se selviä. Kunhan mamma alkaa uudestaan puhumaan.
No, minulle on nyt suurinpiirtein selvää, mitä se tarkoittaa tokotreeneissä. Mamma halusi varmistaa, että tyylikkyys onnistuu myös ulkotreeneissä. Niinpä siis iskä laittoi saappaat jalkaan ja mamma painui lähimetsään. "Mitä hel.....ttiä???" Hätähän minulle tuli, haukuin parkkipaikalla niin että metsä raikui ja taisin herättää naapurit siinä samassa. Painelin perään heti kun sain iskän tajuamaan, että nyt on hätätilanne. Menimme niin että metsä ryskyi; kun huomasin metsässä lenkkeilijän, lähdin vauhdilla perään: mamma! (no ok, oli vähän noloa). Mutta mamma löytyi lopulta ja antoi palautetta suorituksestani. Iskälle.
No iskä antoi flexin mamman kouraan ja sanoi: "Etsi itse paremmin jos osaat" ja lähti polkua pitkin piiloon. "Mitä hel.....ttiä???" Hätähän minulle tuli uudestaan, mikä ihmeen juttu tämä oikein on??? No istuin siinä kuin painekattila, kunnes mamma sanoi: "Etsi". Mitä olisitte itse tehnyt?
Minä lähdin matkaan kuin pyssyn suusta, innokkaasti, lujaa ja päättäväisesti. Unohdin vain yhden pikkujutun. Mamman. Se oli siellä liinan päässä ihan jähmettyneenä. Flexin hihna siis meni ja meni ja sitten lensi mamma kaaressa ja laskeutui maahan pää edellä. Kops.
No minähän olin ihan ihmeissäni, iskä katosi metsään ja mamma makaa maassa liikkumatta. Prioriteetit? Kuka pitää pelastaa ensin??? No palasin mamman luokse, joka kyllä osoitti elonmerkkejä nousemalla hitaasti pystyyn, mutta huojui hiljaa seistessään. Ja oli ihan hiljaa. Hieman huolestuin, sillä yleensä mamma on paljon eläväisempi.
Löysimme iskän ja palasimme kotiin. Mamma ei sanonut mitään.
Minulla on hieman ikävä tunne, että tämä ei jää tähän, jotain meni pieleen mamman mielestä. Olisikohan se taas se innokkuus, joka jotenkin kohdentui väärin? Ei tainnut olla ihan mamman ajattelema tyylikäs suoritus, jonka haluaisi toistaa julkisella paikalla ryhmän nähden. Minulle jäi kyllä vähän epäselväksi, mitä siellä metsässä piti tehdä... Mutta mamman tuntien, eiköhän se selviä. Kunhan mamma alkaa uudestaan puhumaan.
