DoggyRun järjestettiin Helsingissä ja mamma päätti, että se on kuin luotu mua varten. Iskä, Michael ja minä päätettiin, että juostaan viiden kilometrin lenkki.
Pikkuvillat oli mukana kannustusjoukkoina ja niin me istuttiin ja odoteltiin startin alkua porukalla.
Mukana oli mm. pingviinejä...
Siinä me sitten odoteltiin starttia lähtöviivan tuntumassa.
Tämä oli niitä hetkiä, kun piti olla innostunut mamman haluamalla tavalla. Näyttää skarpilta, mutta olla täysin välinpitämätön pingviinejä, ihmisiä, koiria tai yhtään mitään muutakaan kohtaan. Sitähän me ollaan harjoiteltu ja kyllä se multa sujui.
'
Lähtö lähestyi ja tunnelma tiivistyi. Mamma komensi iskän ja Michaelin mun molemmin puolin. En kyllä käsitä miksi.
Paikoillanne, valmiit, hep!
Ja niin me startattiin...
Poliisitytöt ihan perässämme.
Ja porukkaa riitti ja riitti...
Sitten tulimme metsän kätköistä maaliin!
Loppukiri!
MTV oli paikalla
Mamma kysyi iskältä muina miehinä, miksi matka kesti kauemmin kuin oli arvioitu. Silloin iskä mulkaisi minua tosi rumasti. Mutta mä vain katselin pilviä taivaalla ja vähän tapailin viheltelyä. Kun oltiin juostu pari sataa metriä, mä huomasin, että mamma oli jäänyt jonnekin. No mitä mä tein? Mitä te olisitte tehneet? Mä heittäydyin maahan. Iskä kertoi, kuinka mäyräkoiratkin ohitti meidät ja kaikki nauroivat, kun iskä ja Michael yritti kammeta mua pystyyn. Viiden minuutin päästä mä ymmärsin, että mun ainoa vaihtoehto löytää mamma on juosta eteenpäin ja vastentahtoisesti mä nousin ja lähdin juoksemaan. Mutta juuri kun mä olin menettämässä toivoni, arvatkaa kenet mä näin maaliviivan luona? Loppu hyvin, kaikki hyvin. Ensi kerralla pidän mammaa tarkemmin silmällä.
