Kauhea kiire, pöytä, omenoita... Kuulostaako tutulta? Mulle tää oli jo ihan vanhaa kauraa. Kun haistoin omenakorin, tiesin, että mun pitää vain olla kaunis, komea ja kaikkien suosikki.
Mamma ei osannut päättää missä olisimme ja niin vaihdoimme pari kertaa paikkaa.
Paikalla oli jos jonkinnäköistä juttua, mm. pomppulinna...
...ja hevosajelua. Mä kyllä huomasin sen pollen, mutta me ollaan mamman kanssa päästy sopimukseen, että hevosia ei saa tuijotella, kytätä eikä vaania. No ei sitten tuijotettu, kytätty eikä vaanittu. Pikaisesti vain vilkaisin.
Sitten mä keskityinkin tähtenä olemiseen. Huomatkaa valoittava hymyni.
Paikalla oli järjettömän paljon vaahtosammuttimen kokoista porukkaa, mutta mä olin kuin vanha tekijä. Isoja tai pieniä, kaikki olivat tervetulleita silittelemään mua.
Mä näin joitain vanhoja tuttuja sieltä koulun tapahtumasta ja sain uusia. Lilatakkinen pikkutyttö palasi luokseni kolme kertaa ja kyseli aina huolissaan, pahoitanko mieleni kun hän lähtee pois rapsuttelemasta. Mamma vastasi puolestani, että ikävä tulee, mutta kestän sen kuin mies.
